Merja Vilmilä Työ - Talous - Turvallisuus

Mistä puhun puhuessani turvallisuudesta

Näin talvisodan päättymisen vuosipäivänä ajatuksissa tulee esiin vaaliteemani turvallisuus, joka on viime aikoina ollut vahvasti mukana keskusteluissa eri tavoin. Maamme itsenäisen historian aikana on kohdattu monenlaisia turvallisuusuhkia, poliittinen salamurha, sotia, kouluampumisia, infosotaa, poliittista ja uskonnollista radikalisoitumista ja tartuntatauteja.

Meillä on perinteisesti totuttu siihen, että turvallisuus on jonkin viranomaisen vastuulla, mikä pääosin on tietenkin totta. Kansalaisen omasta roolista on puhuttu vähemmän, joten turvallisuusasioiden esillä oleminen ja niihin perehtyminen on uudenlainen kansalaistaito, huolimatta siitä, että toimintaa johtaa edelleen viranomaiset poikkeusoloissa. Puhuessani turvallisuudesta käsittelen aihetta yleensä laajasti, ja sisällyttäen siihen mm. edellä luetellut turvallisuusuhat. Turvallisuus on laaja ja monitahoinen käsite, johon sisältyy tiiviisti myös kysymykset varautumisesta ja valmiudesta.

Suomessa on voimassa valmiuslaki, joka myös poikkeustilalakina tunnetaan. Lain perimmäinen tarkoitus on mm. turvata toimeentulo, oikeusjärjestelmä, perus- ja ihmisoikeudet, sekä ennen kaikkea suojata väestö ja valtakunnan alueellinen koskemattomuus ja itsenäisyys. Se käsittelee myös viranomaisten toimivaltuuksia poikkeusoloissa, joita ovat aseellinen hyökkäys, hyökkäyksen uhka, suuronnettomuudet, laajalle levinneet tartuntatauti – tilanteet ja väestön toimeentuloon ja talouselämän perusteisiin kohdistuva, erityisen vakava tapahtuma tai uhka, jonka seurauksena yhteiskunnan toimivuudelle keskeiset toiminnot olennaisesti vaarantuvat.

Sotatilanne ja hyökkäyksen uhka ovat puolustushallinnon erikoisalaa, jolla on varautumissuunnitelmat erilaisiin tilanteisiin. Täysimääräinen liikekannallepano, kuten esimerkiksi talvisodan alla tapahtui, on nykyoloissa poikkeuksellinen ja hyvin vahva toimenpide, johon ei mennä kevyin perustein. Sodankäynnin luonteen muuttuessa näihinkin tilanteisiin on kiinnitetty erityistä huomiota. Ukrainan kriisin vuoksi valmiuskeskustelu on saanut uutta voimaa. Sodan lait eivät ole viime aikoina noudattaneet aiempia malleja. Joukot ovat tunnuksettomia, varsinaista sotatilaa ei julisteta jne. ja tätä kaikkea toimintaa väritetään kulloisenkin propagandanäkemyksen mukaan verkossa. Infosota on todellista myös pienemmissä välikohtauksissa.

Poikkeusolojen lainsäädäntö edellyttää yleisesti tilannetta, jossa viranomaisten jo olemassa oleva toimivaltuus ei enää riitä. Käyttöönotto edellyttää erikseen annettua asetusta, josta päättää osin valtioneuvosto. Keinot ovat moninaiset tilanteesta riippuen. Yleisimmin kyseessä on jonkin yhteiskunnan keskeisen hyödykkeen kuten ruoanjakelun, sähkön, kaukolämmön, polttonesteiden, joidenkin raaka-aineiden tai veden saatavuuden ja käytön rajoittaminen. Niin ikään sähköiset tieto- ja viestintäjärjestelmät, verkot, radiotaajuudet, kuljetukset ja tietoturvatoimenpiteet ovat lain mukaan keinovalikoimassa.

Yksityistä ihmistä valmiuslaki koskettaa monin tavoin, aina tilanteen vakavuudesta ja luonteesta riippuen. Työvelvollisuus astuu voimaan, asunto- ja vuokrasäännöstely sekä erilaisiin sosiaaliturviin ja avustuksiin voidaan puuttua. Tämä kaikki edellyttää huomattavaa heikkenemistä yhteiskunnan toiminnoissa. Sen sijaan jokaista koskettaa ihan tavallisessa turvallisessa perusarjessamme sähkökatkokset, vedensaannin heikentyminen tai tietoliikennehäiriöt. Poikkeustilanteessa määräysvalta kuntatasolla on ”pakottavissa ja painavissa syissä” kunnanhallituksella, joka voi mm. lopettaa koulunkäynnin määräajaksi, siirtää koulun sijaintia tai lykätä ylioppilaskirjoituksia.

Homeongelmaisten koulujen myötä ei ole tarvittu poikkeusoloja, kun oppilaat ja henkilökunta on jouduttu evakuoimaan muualle. Turvallisuutta on myös mahdollisuus turvalliseen koulunkäyntiin ilman haittaa terveydelle.

Itselleni tutuin alue turvallisuudessa on tietoturvakysymykset. Jo vuosituhannen alussa eräässä koulutuksessa todettiin, että sähköpostiviestin tietoturva on postikortin tasoa, ja että osaava hakkeri löytää ennen pitkää aina haluamansa tiedon. Tämä on valitettavasti osoittautunut todeksi. Tietoverkkojen maailmassa voidaan todeta ilman mitään dramatiikkaa, että kukaan ei ole turvassa, eikä niin vähäistä tietoa ole, etteikö se jotakin kiinnostaisi. Jokaisella meistä on jokin arvo, kun tilanne niin vaatii, ellei muuta niin palvelunestohyökkäyksen viattomana uhrina oman tietokoneen kautta.  

Nykyinen elämämme verkossa ja sodankäynnin siirtyminen osin myös tietoverkkoihin on tuonut meidän uusien kysymysten äärelle. Lainsäädäntö tulee näissä aina jälkijunassa, mutta tulee kuitenkin. Vastuu siirtyy myös tavalliselle loppukäyttäjälle. Mitä tietoa jaamme, ja missä kanavassa, palvelee aina jotain tahoa. Maassa jossa ihmiset mielellään jakavat tietoa sosiaalisen median kautta, käyttävät aktiivisesti verkkopalveluita ja – asiointia, ollaan tilanteessa, jossa rajanvedot asiakokonaisuuksien kesken ovat hämärtymässä. Missä alkaa yksityisyyden ja julkisuuden raja, tai mikä on siviilitiedustelua ja mikä sotilaallista tiedustelua. Dataa nimittäin on, ja sitä ihmiset tuottavat aivan vapaaehtoisesti antamalla esimerkiksi kauppaketjujen rekisteröidä ostoksensa.

Uusi hybridisodan aikakausi on pakottanut uudistamaan myös tiedustelua koskevaa lainsäädäntöä. Olemme riippuvaisia tietoverkoistamme, mutta turvallisuusympäristön nopeat muutokset digitalisaation myötä luovat paineita kansallisen turvallisuuden lainsäädännön uudistukseen. Meillä on riippuvuussuhde tietoverkkoihin, eikä ilman niitä voida enää toimia. Turvallisuusuhan luominen verkon kautta on todellisuutta, ja seuraukset voivat olla vakavia. Hyökkäys esimerkiksi sähköverkkoihimme keskellä sydäntalvea vaarantaa näillä leveysasteilla oikeasti selviytymisen. Itse kannatan viranomaisten riittäviä toimivaltuuksia myös tietoverkoissa. Siviilitiedustelulainsäädäntö on juuri valmistelussa, ja auttaa omalta osaltaan turvaamaan lintukotomme, jonka uhkakuvat muuttuvat digitalisaation myötä.

Mistä siis puhun puhuessani turvallisuudesta? Puhun maanpuolustuksesta, kuntien kriisivalmiudesta, tietoverkoista, varautumisen ja valmiuden kysymyksistä. Puhun siitä maailmasta jossa nyt elämme, puhun digitalisaatiosta, kehityksestä josta emme voi irtautua ja haasteista joita on vaikea ennakoida. Puhun siksi, että kuntatasolla pitää olla päättäjiä, jotka tietävät mistä on kyse, ja siksi että meidän ei koskaan tarvitsisi turvautua valmiuslakiin sen täydessä mittakaavassa. Joukossamme on yhä ihmisiä joilla on omakohtaisia kokemuksia viime sodista. Meidän nuorempien tehtävä on pyrkiä siihen, että uusia veteraanisukupolvia ei enää tule.  

 

 

 

  

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat